Muistoja vuoden takaa

Meidän kuopus on oikea aurinkopoika <3 Itkun kanssa ei ole herännyt kuin influenssassa ollessaan, muuten aina hymy huulilla ja iloisesti naureskellen. Joka päivä katson poikaa ja mietin kuinka kiitollinen hänestä olen. 3v:n piti olla meidän viimeinen lapsemme, näin oli päätetty. Elämässä oli monta rankkaa tekijää jotka vaikuttivat päätökseen. Isänpäivänaattona 2010 hampaita pestessä alkoi oksettamaan. Samantien mies kurvasi apteekkiin testiä hakemaan. Minulle tuo oksetus hampaita pestessä on kertonut aina sen että vauva on tulossa. Ensin niitä ei meinannut tulla millään, hoitoja tehtiin ja ensimmäisen lapsen syntymään meni 5v3kk ja sitten tuli tällainen yllätyskaveri. Tein testin ja tulos oli odotetusti positiivinen. Katsoimme pitkään toisiamme silmiin ja purskahdimme nauruun =)

Olen kaikissa raskauksissa oksentanut viikot 5-22-24 ja niin tälläkin kertaa. Verenvuodot alkoivat viikolla 10 erittäin rajuina. Lääkärin mukaan "raskausmateriaalia" vuoti pois ja tilanne tulkittiin keskenmenoksi ilman tutkimuksia. Oksentelu jatkui edelleen ja minulle sanottiin viikolla 11-12 että jos vielä kuukauden päästä oksettaa niin sitten labraan testiin. Varasin ajan yksityiseen neuvolaan ultraan  ja tunne oli uskomaton kun kätilö sanoi että elävä sikiö ja sydän lyö! Ajatus oli tarkistaa että onko kohtuun jäänyt jotain. No olihan sinne jääänyt pieni ihmisen alku jatkamaan taivaltaan rv. 12+3!
Koko alkuraskauden ajan minulla oli ollut outo tunne, sellainen ettei kaikki/mene hyvin. Vielä ultran jälkeenkään en osannut luottaa sillä vuodot jatkuivat rajuina viikolle 16 saakka. Viikot 16-22 oksensin aamusta iltaan ja illasta aamuun, jokin tarkoitus silläkin että juuri 2011 tammikuussa mies oli lomautettu 8kk:ksi. Hän opiskeli samalla mutta pystyi olemaan kotona kaverina myös todella paljon.

Rv.22 oksentelu loppui ja nautin olostani sekä vauvan liikkeistä. Rv 24 alkoi aamuyöllä rajut vatsakivut (eivät olleet supistuksia sen tiesin) ja mies tilasi ambulanssin. Erinäisten tutkimuksien jälkeen minulla todettiin kiertynyt munasarja joka vaati leikkaushoitoa. Tuska, pelko, hätä, huoli... yksin siellä kaiken keskellä. Itkun seasta sain kysyttyä että mites vauva ja lääkärit sanoivat että leikkaussalissa on mukana leikkaavan lääkärin lisäksi synnytyslääkäri ja vauvalle varattiin keskoskaappia. Tunne oli kuin elokuvasta... siis eihän tämmöstä tapahdu kuin elokuvissa! Eihän tämä voi tapahtua minulle? Samalle päivälle olisi ollut hautajaisreissu, minulla olisi seuraavana päivänä 30v. synttärit ja nyt en tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Enhän tiedä sitä nytkään, mutta tuolloin hätä oli suunnaton, itkin, itkin ja itkin odottaessani leikkaussaliin pääsyä. Soitin miehelle ja itkin, soitin äidille ja itkin.

Leikkaus meni hyvin, lääkäri kertoi jälkeenpäin että vauva oli tomerasti häntä käsille potkinut kun hän oli työtään vatsassa tehnyt. Oli silittänyt poikaa kantapäistä ja toivottanut hyviä kasvukuukausia. Seuraavana päivänä vietin syntymäpäiviä, mies ja lapset toivat lahjoja ja kukkia. Myöhemmin mies tuli vielä yksin. Mikä voima miehestä virtasikaan minuun... nuuhkin kaulakuopasta tuttua partavettä, mies harjasi hellästi hiuksiani ja silitti. Seuraavana päivänä minun piti nousta ylös, tuskallinen hetki. Vauva masussa, pystyviilto navasta häpyluuhun, vatsalihakset kiskottuna erilleen. Ei ollu muuten yks eikä kaks tippaa hikeä mitkä valui! Muutaman päicän päästä sitten jo kotiin ja 8vko nosto- ja kantokieltoa. Tikit sain pois ja navassa oli ollut jo useamman päivän ikävä kipu. Viimein sain lähetteen äitipolille jossa arveltiin kyseessä olevan tyrä.
Minulle puhuttiin jo että ehkä pitää osa suolesta poistaa ja että kun on vähän kiire niin joudutaan laittamaan hengitysputki hereillä ollessa ja sitä ennen tekemään vatsahuuhtelu ettei vain ole sitten mitään ongelmaa kun leikataan uudestaan. Paniikki, hätä, huoli, itku jälleen kerran. Leikkauksessa paljastui että haava oli tulehtunut sisältä ja kaikenkukkuraksi sitä ei voitu sulkea! Siinä sitä kärvötettiin vatsa auki rv. 26!

Laitettiin sellainen alipainehoito eli haava täytettiin mustalla vaahtomuovintapaisella, suljettiin kalvolla, kalvoon reikä, reiästä letku ja kone käyntiin. Imaisi kuulkaa kuin vakuumipaketin. Tiedänpähän ainakin miltä sillistä tuntisi vakuumipaketissa jos se sinne elävänä joutuisi! =D (nyt asialle ilkeää jo nauraa!)
Lääkärin mukaan kestäisi kuukausia saada haava umpeen. Minulle opetettiin laitteen käyttöä ja kerrottiin että 3krt/vko täytyy käydä vaihtamassa systeemit sairaalassa. Kunnes sitten tasan vuosi sitten kirurgi totesi että joo, laitetaankin huomenna kiinni. Että ihan puudutuksessa vain haava suljetaan ja pääsen sitten ylihuomenna kotiin. Huominen koitti, menin saliin ja toinen kirurgi totesi että olisi silkkaa kidutusta ommella se puudutuksessa joten rouva uneen jälleen kerran :/ Muistan kuinka tuttu anestesialääkäri pyyhki kyyneleitä ja silitti otsaa ja sanoi että nyt täytyy ajatella vain hyviä asioita. Sama mies on laittanut minut uneen omien laskujeni mukaan 10krt. Hassu sattuma että sama mies ollut useimmissa nukutuksissa joita minulle on tehty. Ne kasvot kun näkee niin tietää että kipu loppuu aika nopeaan ja uni vie armolliseen tiedottomuuteen.

Tuosta kolmannesta leikkausesta minun oli vaikea herätä. Huusin ja itkin, kysyin vauvaa ja syytin heräämön henkilökuntaa vauvani varastamisesta. Kysyin miten vauva voi ja minulle vastattiin etteivät he tiedä. Sain paniikkikohtauksen, minulle annettiin rauhoittavaa, pahoinvointilääkettä, pyyhittiin kylmillä räteillä jalkoja ja kasvoja. Viimein osastolta tuli kätilö joka kuunteli vauvan sydänäänet ja totesi että sydän lyö normaalisti. Minäkin rauhoituin ja parin tunnin päästä pääsin osastolle. Heräämössä olin kokenut jotain omituista... musta tunneli veti minua puoleensa, tunnelin päässä oli valkea valo jota kohti ojentelin käsiäni. Vielä tänäkin päivänä tuo kokemus vaivaa minua. Mikä se oli? Mitä tapahtui?

Herättyäni olin kovin kovin kipeä, jokainen liikahdus sattui. Ylös nousua varten minut piti lääkitä kipupiikeillä ja huoli vauvasta oli valtava. Miten hän kestää nukutukset ja voimakkaat lääkkeet, anibiootit jne. Seuraavana päivänä oli noustava ylös. Kipu oli valtava. En ole eläissäni ollut niin näännyksissä kuin noustessani tuolloni vuoteesta ja kävellessäni tuen varassa huoneen ovelle (eli noin kolme normaalia aikuisen askelta) ja takaisin. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Olin itkuinen, voimaton ja surullinen. En halunnut tavata ketään. Kummitäti tuli illalla ja auttoin minut uudestaan ylös, helpommin se jo sujui ja päätin että sillä kertaa kävelen huoneesta ulos. Seuraavana päivänä samaisen tädin kanssa kävelin kanslian ovelle ja pääsin suihkuun. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin kotiin. <3 Lapset olivat olleet ikävissään ja oli ihana olla kotona.

Loppuraskaus meni hissutellen ja oksentelukin palasi taas kuvioihin. Rv. 39 kesäkuun viimeinen pv. syntyi sitten terve, komea poika! Onni! Muuta nimeä hänelle ei voinut ajatellakaan. Hän on tuonut elämäämme onnea, iloa, rakkautta, naurua, laulua. Perheestämme ihan selvästi puuttui vielä yksi jäsen ja se yksi oli Onni!
Onnimies Onkkeroinen, Onnellinen-Onnimies, Onni-Ponni, Onni-Konni, Onskuponsku, rakkaalla lapsella on monta nimeä eikö?

Aina elämä ei kulje siihen suuntaan mihin on itse ajatellut, mutta vahvasti uskon että jokaisella käänteellä on jokin tarkoitus. Meidän elämämme muuttui monella tavalla samana päivänä kun vauva syntyi, mutta päällimmäisenä on suunnaton ilo ja kiitollisuus pienestä, rakkaasta Onnista. <3

Tämän muiston kirjoitin nyt tähän kun tosiaan ajatuksissa on pyörinyt vuosipäivänä tämä asia. Itkun kanssahan tätä on kirjoitettu, mutta nyt voi jo hymyillä kyynelten läpi ja ajatella; me selvisimme! Me voitimme! <3

Kaunista viikkoa ja hyvää terveyttä teille jokaiselle!

Leppis

Viisi rakkauden kieltä

Oletteko koskaan miettineet rakkautta ja rakkauden osoittamista tarkemmin? Minun on pakko myöntää etten ole. Minulle rakastaminen on aina ollut sitä että osoitan sen sanoin ja koskettamalla; sanon joka pv puolisolleni ja lapsilleni että rakastan, kehun, kiitän, kerron mistä asioista heissä pidän ja kuinka ihania he ovat. Halaan, suukotan, silitän, taputan olalle, sipaisen ohimennen kädellä hiuksia, selkää tai poskea.

Mutta sanonko minä noin perheen ulkopuolisille? Enpä juuri. Suomalainen kulttuuri ehkä on sellainen... en muista koska olisin ihan ääneen sanonut omille vanhemmilleni rakastavani heitä. Tekstiviestissä sen saattaa liittää loppulauselmaksi ja sitäkin miettii pitkään... "mitä sitä turhia hempeilemään? Kyllä kai ne tietää muutenkin että rakastan". Tietääkö? Haluaisivatko he kuulla useammin että he ovat minulle rakkaita ja tärkeitä? Entäpä sisarukseni? En minä heillekään rakkauttani toitota. Mutta osoitanko rakkauttani jollain muulla viidestä kielestä?

Mitä sitten ovat rakkauden viisi kieltä?
- Myönteiset sanat
- fyysinen kosketus
- rakkauden lahjat
- kahdenkeskinen aika
- lempeät palvelukset
Tohtori Gary Chapmanin Rakkauden kieli-kirja lähti tilaukseen samantien kun luin siitä Sennien blogista.

Tutkin neittisivuilta tietoa aiheesta ja järkevältähän se kuulostaa kun asiaa alkaa miettimään ja kun vielä osaisi sen sisäistää. Ehkä kirja auttaa siihen!

Kun mietin suhdetta vanhempiini ja sisaruksiini niin huomaan että emme välttämättä sano rakkaudesta, mutta sensijaan halaamme tavatessa ja erotessa, sanomme kivoja asioita toiselle ja autamme jos toinen tarvitsee apua. Tunnistan selkeästi että äitini hallitsevin rakkauden kieli on ehdottomasti lempeät palvelukset. Valitettavasti niitä en ole osannut aina sellaisina ajatella; yleinen vitsin aihe onkin miehen kanssa äitini ilmoittaessa tulostaan; piilotetaan siivousvälineet ja lukitaan kaapit sekä pestään ikkunat =D sillä äiti alkaa heti saavuttuaan siivoamaan. Ja siskolta pyydän muistutusta keittiön lampun pyyhkimiselle! Siihen äidin silmät kiinnittävät huomion samantien, minun silmäni eivät tapaa lamppua viikko/kuukausikauppoihin. Usein olen ottanut sen arvosteluna taloudenpitoani kohtaan, mutta varmasti se on juuri sitä rakkkauden ja välittämisen osoittamista. Äiti tietää että välissä olen tiukoilla kun olen paljon yksin lasten kanssa, viimeiset vuodet ovat olleet fyysisesti ja psyykkisesti kovin rankkoja jne. Ja toisaalta en olekaan mikään kodinhengetär; minulle riittää ettemme huku sontaan =)

Äiti ei osaa olla jouten joten tänne tullessaan hän mielellään "pesaisee tuon keittiön ikkunan" tai "äkkiä hurauttaa tuon tyttöjen huoneen" ja sitten hän jo keikkuu jakkaralla pesemässä ikkunoita ja pyyhkimässä lamppuja, siiirtelee sänkyjä, pyyhkii pölyjä jne. Jatkossa muistan arvostaa sitä asiaa enemmän ja lakata vitsailemasta asiasta sillä pahaa hän ei todellakaan tarkoita. Äiti myös tuo aina tuliaisia; hakee tulomatkalla leipomosta tuoretta leipää ja pullaa tai tuo kotitekoista pullaa ja mehua. Nekin varmasti rakkauden osoituksia meille kaikille.

Mieheni voimakkaimmat rakkaudenkielet ovat luultavasti hieman erit kuin minulla. Hän puhuu ja pussaa myös, mutta hän tykkkää antaa myös lahjoja, tuoda kukkia jne. Ehkäpä muistan jatkossa yllättää hänet pienillä lahjoilla kesken kiireisen arjen. Vuosien saatossa pienet teot ovat vähentyneet; rakkaus kukoistaa ja usein puhumme kuinka meillä on mielestämme hyvä parisuhde ja rakkautta on varmasti enemmän kuin 13½v. sitten tavatessamme. Salamarakkaus johti pika-avioliittoon jonka kestoon varmaan kukaan muu kuin me itse ei luottanut <3 Yhä edelleen tuntuu suunnattoman hyvälle kun kesken päivän piippaa puhelin ja viestissä lukee "Rakastan sinua oma kultani" tm. yhtä hempeää. Jos mies on iltavuorossa niin en osaa mennä nukkumaan ennen kuin tulee kotiin. Vaikka kuinka väsyttäisi niin valvon 23.30 odottaen häntä ja jos kotiintuloajassa on 5min. heittoa niin huolestun :) Sitten istutaan vielä tunti-puolitoista vaihtamassa kuulumisia. Mutta jos oikein tarkkoja ollaan niin kaipaan sitä tunnetta kun on jonkun kivan pienen yllätyksen arjen keskellä järjestänyt toisellle joten niitä lisää siis. Olkoon se tänään yövuoroon lähtijälle oikein ajatuksen kanssa laitettu eväskassi sekä pieni kirje/kortti kertomaan rakkaudestani. Yleensä kun tulee lasten iltatohinoiden siivittämänä laitettua kassiin kiireessä leipää ja pullaa sekä kahvia. Tänään näen hieman enemmän vaivaa!

Lasten rakkauden kieliin on myös mielenkiintoista perehtyä. Kirjaa ei löydy suomennettuna ilmeisesti ollenkaan, mutta netistä löytyy monta hyvää linkkiä aiheeseen!

Täällä  voit tutustua englanninkieliseen testiin rakkauden äidinkielistä. Osui ja upposi vai? Minulla ainakin!

Kaikista tärkeintä lienee että osoittaa rakkauttaan läheisilleen; sanoin, teoin, lahjoin, kuvin, kosketuksin, piirroksin... siten kuin itse parhaiten osaa. Tärkeintä on rakastaa ja olla rakastettu <3

Leppis

Aprillia, aprillia

Aprillilörpötys on raikunut pitkin päivää kodissamme ja naurua on riittänyt! Ja itkuakin. Joku ottaa asiat huumorilla, joku vähän vähemmällä huumorilla. 5-vuotias on aiemminkin todennut että "minkä sille voi jos ei tajua huumoria!" =) No eihän sille mitään voikaan, aivan totta!

Aamulla 5v. aprillasi isiä hampaanlähdöllä. Totesi että on yöllä lähtenyt hammas ja se on mennyt mahaan ja esitti itkevänsä. Isille homma upposi täydestä kuin väärä raha! =)

Seuraavaksi pyysin miestäni taivastelemaan pihalle laskeutunutta helikopteria ja kiiruhdin itsekin sitä katsomaan. Lapset rynnistivät huoneesta hirmuista kyytiä ja jokaisella oli hauskaa!

Seuraava aprillaus oli erittäin onnistunut joskaan ei kaikkien mielestä ollenkaan hauska!

Värjäsin purkin pohjalla olleen maidon elintarvikevärillä siniseksi =D Odotin hykerrellen että lapset tulevat ottamaan välipalaa. 5-vuotias ryhtyi kaatamaan maitoa lasiin, puhkesi hirmuiseen itkuun ja kysyi "miksi täältä tulee tämmöstä?". Tyttö mökötti sängyssään vaikka miten pitkään koska me muut erehdyimme vielä nauramaan mokomalle huonolle vitsille :/ Harmitus oli itselläkin valtava kun toinen otti asian niin vakavasti. Jälkeenpäinkään asia ei ole naurattanut tyttöä ollenkaan.

Illaksi ajattelin kokeilla liivatteella hyydytettyä mehua =D Ideat nappasin Johannan blogista. Kiitos!

Iltapäivän kahvihetken (minkä kahvin? Minä kun en juo kahvia, mutta jotenkin kuulostaisi sangen pöljältä käyttää sanaa iltapäivän maitohetki!) parasta antia oli uunituoreet amerikan muffinssit. Sisällä fazerin sinistä murskattuna. Taikinasta jätän pois kaakaojauheen sillä suklaaholistinkin mielestä se menee jo liiallisen makeuden puolelle!

Huhtikuu tuo mukanaan uudet kujeet sillä tartuin kodin siivouksen myötä myös kauan tauolla olleeseen kirjanpitoon. Ostin perinteisen sinikantisen vihkon ja merkkaan ylös jokaisen päivän kohdalle käytetyn rahasumman; kirjaan ylös ruuat, herkut, perustarvikkeet, kodin hankinnat, media, harrastus, asuminen, auto, vakuutukset ym. säännölliset menot. Koululainen on ollut kovin kiinnostunut asiasta ja kysellyt kovasti mitä mikäkin tarkoittaa. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Kun kirjaa ylös kaiken niin näkee todellisen tilanteen siitä mihin rahaa oikeastaan kuluu. Tämän päivän herkkulasku oli valtaisa; yli 20€! Siihen olin laskenut leivontatarvikkeet, virpomispalkat ja pakastimeen ostetut jäätelöt joita sitten napsitaan sillointällöin.

Minun autoni seisoo tällä hetkellä pihassa. Tai siis auto jolla koko perhe sopisi kulkemaan. Sähkövikoja on ja saattaa jättää välille koska tahansa, saattaa tosin toimia parin päivän seisomisen jälkeen moitteetta parikin kuukautta. Miehen mukaan purkaa akkua itsekseen, remontoitu on yli tuhannella eurolla mutta vikaa ei löydy joten rahaakaan en aio tässä vaiheessa kuluttaa siihen enempää. Tosin se tarkoittaa sitä että minä en kulje autolla mihinkään; miehen autoon emme sovi koko perheellä ja minä en suostu (en siis osaa) ajaa manuaalivaihteisella autolla. Kunhan ilmat lämpenee niin mies tutkii itse auton sähkösysteemit, jos saisi vaikka korjattua. Suolaiset hinnat on korjaamoilla; tuntitaksa 60-100€ ja kun vika on ns. toissijainen eli ei jätä virhekoodia niin etsimiseen voi kulua ja kuluttaa aikaa melkoisen paljon. Minun tavoitteena on siis kesäksi parempaan kuntoon ja vinttastaan pienten kanssa tuplarattailla siellä-täällä =)

Aurinkoista sunnuntaita ja iloa elämään!

Leppis

Kiusaamista vastaan

Kiusaaminen koulussa on ollut tapetilla perheessämme siitä saakka kun esikoinen aloitti koulun. Nyt mennään toisen luokan kevättä ja yhä sama omanluokan poika kiusaa ja häiritsee. Välissä oli jo rauhallisempaa mutta kevään aikana kiusanteko, kiusaaminen ja uhkailu on taas päässeet valloilleen.

KiVa-koulu systeemi taitaa olla hömpötystä. KiVa siis tarkoittaa kiusaamisen vastaista. Pitäisi olla sitä, tätä ja tuota työryhmää joka puuttuu tilanteeseen kun kiusaamista tapahtuu. Mutta mistä apu kun mikään ei tehoa? Miksi suomessa ei voi erottaa koulusta alituiseen häiriköivää oppilasta?
Ekaluokan aikana oli tyrkkimistä portaissa, vaatteista repimistä, nimittelyä, kotimatkalla kulkemisen estämistä ja ajattamista autotielle. Kaikenlaista pientä jäynää myös nyt toisella luokalla. Olemme tytölle sanoneet että älä välitä ja että aina pitää sanoa aikuiselle jos käy käsiksi. Jos nauretaan/haukutaan niin naura takaisin. Hölmöä ehkä, mutta tuntuu ettei joka sanomisesta kehtaa käskeä mennä valittamaankaan eikä tyttö tosin ole sentyyppinenkään. Kotona sitten käydään tilanteita läpi ja surraan pahaa mieltä.

Viikolla kuitenkin luokan poika veti taas niin alta lipan että meidän isällä meni hermot. Kesken koulupäivän poika oli todennut "Pitäisi ottaa pistooli mukaan ja ampua sua päähän". =O Olin pöyristynyt, mieheni vielä tuplasti pöyristyneempi ja tyttö itse hätkähtänyt. Asian oli kuullut apuope ja asiasta oli puhuttu koulussa. Meille vanhemmille ei tietoa kuitenkaan tullut ennenkuin tytöltä itseltään.
Isä suuttui ja otti yhteyttä rehtoriin. Jo ensimmäisellä luokalla olimme yhteydessä kiusaamisesta rehtoriin ja asiaan suhtauduttiin vakavasti ja sama suhtauminen oli nytkin.
Tilanne käytiin vielä koulussa uudestaan läpi, oppilaan vanhempiin oltiin yhteydessä ja oppilas joutuu rangaistuksena kulkemaan opettajan matkassa mm. ruokalaan jne. Poika oli luvannut "en enää kiusaa sinua" ja slti, SEURAAVANA PÄIVÄNÄ hän oli ykskaks yllättäin hyökännyt tyttären kimppuu virpomisoksien kanssa ja huitonut kasvoihin ja lyönyt päähän ennenkuin aikuiset olivat ehtineet väliin.

Tyttö tuli kotiin ja kertoi asian, opettajakin sitten soitti hieman myöhemmin ja juteltiin asiasta. Opettaja kertoi että tyttö käpertyy tai rakentaa suojamuurin noissa tilanteissa. Joku alkaisi itkemään ja hätääntyisi, meidän likka kovettaa itsensä, keskustee ja puhuu tilanteesta rauhallisesti jne. Itku tulee sitten vasta kotona, äidin tai isän sylissä. Kysyin asiasta tytöltä ja hän sanoi ettei ainakaan aio itkeä sen pojan nähden kun sitten se kiusaa vaan lisää.

Opettajan kanssa oli puhetta siitä saako antaa samalla mitalla takaisin. Minä olen edelleen sitä vastaan, isä alkaa taipua sille linjalle ja jopa opettajaystäväni oli sitä mieltä että turpaan vaan. Tytön opettaja sanoi ettei hän omienkaan lasten kohdalla ole kannustanut moiseen mutta että jossain tilanteessa se on ymmärrettävää.
Eli ohjeistetaanko tyttöä jatkossa että "vedä lättyyn vaan ja niin lujaa kuin ikinä jaksat"? Loppuisiko kiusaaminen siihen? Mitä tuosta seuraisi tytölle? Mitä se tekisi hänen minäkuvalleen?
Minä yritän nähdä laajemman kuvan asiasta vaikken aina niin positiivisesti ajattelekaan kyseisestä pojasta. Jotainhan hän tuolla purkaa.. pahaa oloa? kaltoinkohtelua? rajattomuutta? rakkaudettomuutta? välinpitämättömyyttä? Syitä voi olla yksi tai monia ja ei välttämättä noista mikään mutta jostakinhan se paha olo kumpuaa.
Olen sanonut tytölle että välttelee ja pysyy kaukana ja selittänyt että pojalla on varmasti tosi paha olla ja hän ei osaa sitä muilla keinoin purkaa.

Minulta kysyttiin olenko miettinyt mikä piirre lapsessani ärsyttää kiusaajaa. Voihan sanonko mikä! Kyllä minuakin ärsyttää naapureissa ja kanssaeläjissä tietyt asiat (koiran paskattaminen porraspieleen, likaisten kenkien pyyhkiminen rapun seinään, märkien pyykkien nostelu läjään pesutuvalla jne) mutten siltikään voi mennä vetämään pataan jokaista ärsyttävää tapausta sillä minussakin on piirteitä ja tapoja jotka ärsyttävät muita.
Luultavasti tyttäreni oli ekalta lähtien helppo uhri... hän on hyvin rauhallinen, huolellinen ja tunnollinen, noudattaa koulun sääntöjä aina täsmällisesti jne. Ensimmäisinä viikkoina hän jännitti koulua, opettajaa, ruokailua, pelkäsi rehtoria (kun oli kuullut enolta varoituksen että elä sitten joudu reksin boksiin) jne. Jännittävissä tilanteissa häntä alkoi oksettaa, vatsa oli kipeä ja itketti. Helppohan se on sellaisen kimppuun hyökätä.
Enemmän pitäisi olla keinoja puuttua käytöshäiriöihin koulu- ja tarhamaailmassa mutta valitettavasti keinoja ei ole. Ja kaikenlisäksi erityisluokista ollaan ilmeisesti luopumassa!

Ensi syksynä tyttäreni aloittaa erikoisluokalla joten pääsee pian eroon kiusaajasta. Toivon että siellä meno on rauhallisempaa sillä oppilaat ovat valikoituneet koulumenestyksen ja pääsykokeiden perusteella. Jos olisin "jenkkimamma" niin lapseni opiskelisivat kotikoulussa.
Nuorempi tyttö aloittaa koulutaipaleensa eskarissa ensi syksynä. Jo tässä vaiheessa voin sanoa että hän ei tule jäämään jalkoihin; siinon tyttö joka pitää puolensa varmasti fyysisesti ja verbaalisesti. Jo viime kesänä hän osoitti mahtinsa; lähitienoon lapsia oli pihallamme leikkimässä, olin vienyt kaikille pullaa ja mehua. Jossain vaiheessa yksi lapsista oli alkanut ensin tuuppimaan omia siskojaan ja sitten meidän siskoksia. Käytyään isompaan käsiksi, pienempi oli mennyt väliin ja todennut hyvin vihaisena " Mene nyt p@rkele omalle tontille leikkimään äläkä tule remuamaan muiden pihoille" =) Me siis asumme ihan kerrostalossa, mutta oma tontti-sanontaa käytämme usein omasta paikasta ruokapöydässä/sohvalla/autossa jne. Eli kun lapset alkavat sulloa autossa jalkojaan toisen jalkoihin ja asiasta tulee riitaa niin totean "pidä nyt jalkasi omalla tontilla ja anna toisen olla omallaan".
Varsinaisesti kiroilukin on asia jota en hyväksy lasten suusta mutta tytön selitys oli että se tuli ihan vahingossa kun hän oli niin vihainen. Selitys hyväksyttiin sellaisenaan.

Muuten viiikko on kulunut ulkoillen, vaunulenkkejä tehden, 3v. sokereita seuraillen ja kotia laittaen. Viime keväänä on pystynyt ikkunoita itse pesemään (äiti ne taisi pestä) ja nyt tartuin työhön suurella tarmolla. Samalla tuli hävitettyä kamala määrä paperiroskaa ym ja vaihdettua huoneita päittäin tyttöjen kanssa. =) Koko koti on siis uudistettu kun jo aiemmin laitettiin pienten huone ja sitä ennen olkkari-ruokailutila, keittiössä ei pysty mitään vaihtamaankaan kun on vain kiinteitä kalusteita. Hyvä mieli!

Leppis

Uudistuksia

Niin se vain sunnuntai alkoi harmaana ja tasaisena joten ei tullut lähdettyä mäenlaskuun. Kovasti houkutti kyllä. Hieman myöhemmin tuli todettua että oli onni ettemme lähteneet; kinttaan kokoisia rämmäleitä alkoi satamaan oikein pyörtäen ja iltaa kohti yks jos toinen niiskutti ja aivasteli kuuluvasti.

Päivän aikana saimme muutettua pienten huoneeseen järjestyksen ja isi kokosi sinne leluhyllykön. Muistelin että sellainen hylly meillä on ja mies väitti ettei ole. Mies kävi jotain hakemassa alakerran kerhotilasta ja huomasi että siellähän meidän hyllyn osat oli teipillä nimettynä =) Saimme näppärän hyllyn pienten legoille, autoille, vauvaleluille ja kirjoille. Junaradat, osa autoista ja suurin osa pehmoleluista lähti varastoon. Vaihdamme sitten jossain vaiheessa. Sängyt vaihtoivat paikkaa joten lattialle tuli enemmän leikkitilaa.

Seinille laitoimme lasten tauluja, verhoiksi valitsin kelta-oranssin kapan jonka kankaan löysin aikoinaan kirpparilta kahdella eurolla. Oli aivan iskemätön kangas ja on palvellut meitä verhoina joka kesä jo vuosien ajan! Tosin, pimentävät verhot minun on lyhennettävä joka tapauksessa sillä viime yö osoitti että vauva ei nuku noin valoisassa kun on pilkkopimeään tottunut. Tekee toki hampaitakin (3 läpi, 3 kuultaa), mutta luulen että valoisuus vaikutti. Heräsin kun huoneesta alkoi kuulua soittorasian iloista musiikkia klo 01! Siitäpä jatkoimmekin sitten valvomista klo 04.30 saakka! =O Poika katsoa napitti vieressäni silmät suurina mutta ei puhettakaan että olisi unta ottanut saati antanut minun nukkua. Taputteli kasvojani, puristeli nenääni ja tökki suutani etusormellaan. Viimein ennen neljää alkoi olla jo niin poikki että oli ihan uupumus, mutta ei siltikään osannut nukahtaa. Hieman tyytymättömänä totesin "ala nyt hyvä lapsi nukkumaan" ja siitäkös poika pahoitti mielensä! Itki lohdutonta väsymys-pahamieli-itkua kolme varttia eikä auttanut vaikka pidin sylissä ja yritin siihen nukuttaa. Olen ennenkin huomannut että äänensävy pahoittaa pienen mielen todellla helposti. Jos hän tarraa liian lujasti kasvoihini tai hiuksiini ja sanon matalalla äänellä "ei saa nipistää, tuo sattuu" niin poika väpisyttää alahuultaan ja pullauttaa useammankin kyyneleen silmistään. Aivan kuten pienempi isoista siskoistaan! Toruminen on jo niin suuri asia että se saa itkun valloilleen, vaikka sen torumisen tekee asiallisesti ja ennenkaikkea aiheesta :)

Kuudelta heräsin sitten siihen että 3v. keikuttelee hurjaa vauhtia pienellä keinutuolilla ja siitäpä on tämä aamu lähtenyt käyntiin!

Tytöt ovat kärttäneet takaisin omaa huonettaan ja se muutos lienee asiallista tehdä sillä olemme päättäneet laittaa kotimme myyntiin.  Luopumisentuska on jo nyt valtava, toisaalta taas pelko siitä että tämä ei menekään kaupaksi. Uutta ei ole kiikarissa eikä suunnitelmissa vaan menemme tyytyväisenä takaisin vuokralle mikäli tämä tulee myydyksi. Ihana ja rakas koti jo vuosien ajan mutta viimevuosien investoinnit taloyhtiössä ovat nostaneet vastiketta/kuukausikuluja valtavasti. Vastike alkaa olla samansuuruinen kuin vuokrat hieman isommista asunnoista ja lisää kuluja on luvassa parin-kolmen vuoden sisällä putkiremontin muodossa. Jäämme siis odottamaan mitä tuleman pitää ja nautimme tästä kodista niin kauan kuin tässä asumme! Aika näyttää mitä tuleman pitäää, kaikella on tarkoituksensa tässä elämässä. Niin uskon ja siihen luotan.

Sunnuntai-iltana menimme pärskeistä ja kurkkukivusta huolimatta pihalle touhuamaan pariksi tunniksi ennen iltapuuhia ja isin töihinlähtöä.

Aurinkoista viikkoa!

Leppastiina

Haaveita

Kevätaurinko on kummallinen seuralainen. Se saa haaveilemaan kodin uudistamisesta. Viikolla jo siivouskärpäsen puraistessa vaihdoin verhot, huussasin huonekalut uusille paikoilleen olohuoneessa ja ruokailutilassa. Silti minua houkuttaa jokin isompi muutos.

Pienten huone jäi vähän kesken alkuvuonna kun sain sängyt raahattua yksin (ja 3v:n avustuksella) huoneesta toiseen ja paikat kutakuinkin ojennukseen. Se kaikki muu jäi sitten tekemättä, ideoita kyllä oli ja on vaikka muille jakaa. Vuodesta 2009 odottanut Titi-nalle kalenteri odotteli kiltisti kaapissa vielä tälläkin viikolla. Tartuin topakasti toimeen, leikkasin kalenterin kuvat ja kiinnitin ne sinitarralla kaappien oviin. Pieni homma ja silti sitä on odotettu 3 vuotta! Pöyristyttävää laiskuutta. Tosin aina en ole muistanut, toiselle kertaa ei sopinut suunnitelmiin jne. eli mitä tekosyitä nyt aina on tullutkaan keksittyä :)
Nyt ne siellä on ja jopa 3v. hyväksyy ne mutinoitta ainakin vielä hetken. Toki Salama McQueen olisi varmasti hienompi ja mukavempi mutta mennään nyt noilla.
Uudistamista kaipaa ehdottomasti huoneen seinät (maalausta ja uutta boordia) sillä tällä hetkellä seinät ovat hailakan vaaleanruskeat alhaalta ja valkoiset ylhäältä, keskellä beige-valkoinen boordi. Ei poikamaista eikä lapsekasta siis. Kaapit olen jo pari-kolme vuotta sitten hionut ja maalannut. Sisustustyynyjä, tauluja, kivoja poikien juttuja tarvittaisiin ehdottomasti.

Meidän huone on tällä hetkellä tyttöjen vanhassa huoneessa; vaaleanpuna-valkoiset seinät ja heppaboordit sekä heppaverhot eivät oikein houkuttele, eivät tosin yöunia tai ompelua häiritse millään tavalla :) Tytöt vaativat huonetta takaisin koska siellä olisi vähemmän siivottavaa, koska huone on pienin makuuhuoneista. Olen tosin kyllästynyt siihen että jatkuvasti vaaditaan irrottamaan kerrossänky ja liittämään se taas takaisin yhteen.

Tyttöjen tämänhetkinen huone kaipaa uusia tapetteja, vaatekaappien hiomista ja maalaamista. Siinä olisi isoin urakka. Ensin listallani on tuo pienten huone. Ehkäpä minun ja miehen vapaaviikonloppu kuluu sen parissa kunhan lapset menevät mummolaan. Saimme joululahjaksi lupauksen viikonloppuvapaasta äidiltäni. Edellisen kerran olimme kahden melkein 2v. sitten, 2 yötä. Maalasimme olohuoneen seinät ennen lasten lähtöä. Teimme sen yöllä lasten nukkuessa. Lasten ollessa reissussa kiersimme k-raudat, bauhausin, kodin ykkösen ym. ja laitoimme boordit olkkariin. Nukuimme aamulla yhdeksään ja herätessämme kuiskailimme kunnes hetken päästä huomasin että voimme puhua ihan ääneen kun ei ole ketään kuka heräisi "meteliin". =)

Mutta mistä löytäisin paksun, muhkean lompakon täynnä suuria seteleitä? Sisustuskärpänen kun usuttaa vaihtamaan lattiat (muiden mielestä lattiat on edelleen hyvät, minun ja etenkin mieheni katse osuu aina niihin samoihin ronttoihin, naarmuihin ja nirhaumiin joita parketissamme on melkoisesti) ja hankkimaan verhokankaita, päiväpeitteitä, sitä, tätä ja tuota isompaa ja pienempää. Suurin tarve oikeasti olisi uudelle sängylle. 11v. tuo edellinen on meitä uskollisesti kannatellut ja tekisi sitä vieläkin, mutta selkäparkamme huutavat tuskasta aamuisin ja lonkkiani joudun venyttelemään pitkin yötä.

Tässäpä mietinnän aiheita. Pitäisi ottaa paperia ja kynää ja tehdä oikea suunnitelma. Päässä miljoona ideaa, tulee helposti sekasotkua jos alkaa tuosta vain toteuttamaan.

Flunssakin tekee taas tuloaan... palelee, aivastuttaa, nenä vuotaa, päätä särkee. Pienilläkin nenänaluet kiiltää. Ei passaisi sillä 3v. on menossa pieneen operaatioon tiistaina ja nukutusta ei voida tietysti tehdä jos on flunssainen.

Oi näitä aikoja...

Onko kenellekään tuttuja nämä päivät kun hermoja raastaa ja tuntuu että voisit nyhtää itseltäsi nipun hiuksia ihan vain noin niinkuin huvin vuoksi?

Aamu alkaa riidalla... 3v. tietää että tänään ON karkkipäivä. Tytöiltä se päivä on jo peruttu aiempien toilailujen perusteella, mutta 3v. tietää että hänellä vielä ON se karkkipäivä ja se on juuri TÄNÄÄN. Klo 5.50 kuulen hiissaavaa ääntä keittiöstä. Toisen silmän yläpuolella on armoton jomotus ja oksennus vaanii kurkussani. Migreeni tekee tuloaan. Kurkistan overaosta (näen keittiöön sängystämme) ja näen tomeran pojan kuskaavan keittiöjakkaraa ja kiipeävän kaapille. "Mitä etsit Eelis?" - Mullon tänään karkkipäivä! Tytöillä ei oo koska ne oli tuhmasti mutta MINULLA ON KARKKIPÄIVÄ!
Kehotan tulemaan alas kaapilta koska a) nyt on YÖ ja b) koska ensin täytyy syödä aamupalaa. Jostain syystä se on virhe. SUURI VIRHE!

-MINULLA OOOOON KAAARKKKIPÄIVÄÄÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ-ÄÄÄÄ! Minä HALUAAAAAAAAAN leppäkerttusuklaata! Sitä jota tytöt ei saa.

Just. Maanittelen poikaa tulemaan viereeni, mutta turhaan. Huuto ja älämölö leppäkerttusuklaasta on hillitön. Aamun ensimmäinen suutahdus (minulla) tulee kun pikkuveli herää. Pikkuveli jonka ei annettu eilen nukkua päiväunia vaan herätettiin toistamiseen. Pikkuveli joka sen vuoksi nukkui yön levottomasti, yliväsyneenä ähräten. Ja nyt se pikkuveli on hereillä klo 5.55. Äkäisenä nousen keittiöön, nappaan huutavan pojan kaapilta ja tiuskaisen ettei leppäkerttusuklaata ole tulossa ennen aamupalaa ja jos aamupalaa ei syödä niin ei syödä myöskään suklaata. Poika kaataa jakkaran varpailleni, huutaa ja remuaa. Teen voileivän tarjolle ja laitan maitoa lasiin. Nuo ensin ja suklaa sitten. Naapurimme rakastavat meitä varmasti kovin, kovin paljon sillä he eivät koskaan valita vaikka meiltä kuuluu meteliä aikaisin aamulla. Tosin mekin rakastamme heitä niin paljon ettemme valita yöllisistä huonekalujen siirtelyistä, koiran haukunnasta saati yöllä pissaamisesta (josta uskokaa tai älkää paikallislehden yleisönosastot on pullollaan kirjoituksia!). =)

Aikansa äksyiltyään poika syö leipänsä ja maitonsa ja saa suklaansa. Yksi leppäkerttusuklaa tuo tyytyväisen hymyn huulille etenkin kun sisko alkaa parkua omaa suklaataan. Muistuttelen karkkipäivän menetyksestä ja pyydän tyttöä selventämään miksi karkkipäivä meni hänen osaltaan sivusuun. Mankuminen jatkui ja jatkui ja minun migreenini vain paheni. Makasin sängyssä ja mies nousi lasten kanssa ylös. Olimme sopineet että hän lähtee ulos lasten kanssa jotta saan ommella. Pää oli siinä tunnossa että nappasin tabletit naamaan ja pysyin petissä. Oletin tosin että väki ulkoistaa itsensä aamupalan jälkeen mutta koska ompelu ei onnistunut niin se lienee kumosi ulkoilunkin aamupäivältä.

Unihorteen läpi kuulin riitelyä, itkua, potkua ja raivareita. 9.45 kuulin kuinka mies tuli laittamaan kuopusta nukkumaan. Kuopusta joka oli herännyt 5.55 huono yön jälkeen ja jonka aamu-unien aika on klo 9. Ei yhtään myöhemmin. ÄRRRR! Oli hilkulla etten avaa sanaista arkkuani, mutta totesin että turhaanpa minä siitä TAAS mainitsen kun olen sen ainakin 100krt sanonut aiemminkin.
Nousin ylös ja hiljensin riitelevät lapset. Ulos olisi ollut tarpeen päästä mutta mies oli suunnitellut kauppareissun. Kehotin ottamaan 3 isointa mukaan ja jäin vauvan kanssa nukkumaan. Kauppareissulla kului 1½ tuntia, tulivat hampurilaispaikan kautta kotiin ja hotkaistuaan omansa mies lähti töihin. Että näin.

3v. oli päättänyt ettei nuku päiväunia joten kun vauvalla oli uudestaan väsy, puettiin pihalle ja lähdettiin laskemaan mäkeä. Oloni oli kurja ja tiesin että aurinko ei ainakaan helpota tilannetta mutta en ollut valmis jättämään ulkoilua väliin. Olin lauhtunut jo aamupäivän pahasta tuulesta ja laskin itsekin mäkeä nauraen itselleni ja sille näylle joka naapureita odotti heidän katsoessaan ikkunoistaan =)

Vauva nukkui tyytyväisenä ja ajattelin että olemme nyt aamunkin edestä ulkona ja tulemme sitten sisälle ruuan lämmitykseen ja leivomme yhdessä muffinsseja. Mutta mitä ihmettä tapahtuu? Koululainen alkaa mankumaan hikeä ja kuumuutta (otimme jo kevätvaatteet käyttöön eikä hänellä ollut edes välivaatteita joten en usko että ihan mahdoton, kamala kuumuus oli päällä) ja suuttui kun en luvannut ottaa takkia pois. Tyhmää, tylsää, pöljää, ilkeää jne. Ilkeä ja höpö äiti joka näyttää aivan hölmöltä mäkeä laskiessaan. Koitan tsempata innostumaan jostain puuhasta, kehotan lepäämään keinussa jotta olo vähän viilentyisi jos on kerran hiki. Mutta ei, EI missäännimessä!
3v. alkaa karjua märkiä käsineitään jotka juuri tahallaan kasteli vaikka kielsin. Lähdetään sisälle-mankumista kuului kohta kolmesta suusta joten sisälle siis. Tiesin että vauva herää samantien kun tulemme rappuun joten taas jäi unet lyhyeksi.

Sisällä sitten jatkuu vänkääminen hiestä, janosta, märistä vaatteista, huonoista villasukista, liian pienistä kengistä (jotka lähtiessä kuulosti olevan sopivat!) jne. Äidin korvista alkaa siinä vaiheessa nousta sankka savu, mustia pilviä tuprahtelee molemmin puolin ja kovin tiheää tahtia. Yritän laskea kymmeneen ja sataan jotta piiput tasaantuvat eikä naapurit hälytä hädissään palokuntaa paikalle. Joudun keräämään kaikkien vaatteet kuivumaan kun kukaan muu ei jaksa mitään kun on sitä janoa ja hikeä ja kuumuuttaa. Mitä tapahtuisi jos minä heittäytyisin lattialle karjumaan omaa kurjuuttani? Kuka minun vaatteeni nostelisi naulakkoon? Kuka lämmittäisi ruuan? Kuka leipoisi muffinssit?
Avaan sanaisen arkkuni ja papatan papattamasta päästyänikin siitä miten kurjaa on kun koko ajan mangutaan, vingutaan ja vikistään. Kun ei mikään ole ikinä kivaa eikä mukavaa. Ehdotan että teemme säännöt joita koko perhe noudattaa (huomatkaa että olen katsonut supernannya 5krt/vko joten alan olla jo ihan haka näissä listojen tekemisissä!). Tässä siis lasteni luettelo:

- Tottele aikuista
- Älä riitele
- Leiki sovussa, älä kiusaa, älä härnää
- Reilu peli
- Ole kiva kaveri
- Puhu nätisti, älä huuda
- Älä retuuta vauvaa (retuuttaminen tarkoittaa siis nostelua/kantamista jota lapset harrastavat liikaa ja josta vauva ei aina pidä)
- Älä sikaile (tämä oli 3-vuotiaan toivoma sääntö)
- Älä turpata, älä kiroile
- Kerää pelit/lelut leikin lopuksi omille paikoilleen
- Kunnioita/arvosta kotia ja tavaroita

Ihailtava lista, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Jokainen tietää säännöt kirjaamattakin sillä samata säännöt on olleet aina, mutta sääntöjen noudattaminen on lipsunut jo pidemmän aikaa.

Rangaistukset:
- Jäähy: 1min. per ikävuosi keittiön nurkassa istuen.
- Pelikielto (koskee tyttöjä)
- Karkkipäivän menetys
- Viikkorahan menetys (-25snt per huonosti mennyt päivä)

Perjantaisin saa 2€ rahaa jos koko viikko on mennyt kivasti. Sillä saa ostaa lauantaiksi karkkia ja osa täytyy säästää.

Hienoja suunnitelmia ja tavoitteita.
Petraamisen varaa löytyy vielä kummasti. Aikoinaan systeemit toimi, mutta vuosien saatossa ja elämän pyörteissä ei aina ole jaksanut pitää kiinni sovituista jutuista.

Lämmitin ruuan ja leivoin muffinssit. Apulaisia en kaivannut kumpaankaan hommaan. Riitelyä ja nahistelua loppuilta ja huokaisin helpotuksesta kun kuulin tutut askeleet rapusta. Tuttu hymy, rakastava katse ja hellä kosketus olkapäähän helpottivat oloni hetkessä.  Lapset lähtee tunnin päästä unille ja sitten minä laitan jalkakylvyn, mies laittaa iltapalan ja istumme sohvalle vaihtamaan viikon kuulumiset. Huomenna on viikon ensimmäinen yhteinen vapaa, joskin mies menee illalla yövuoroon. Lasken päiviä ja viikkoja toukokuuhun jolloin on lomaa iltaisin ja viikonloppuisin ja 2 viikkoa päivisinkin! Yhteisen hyvän eteen tätä jaksaa, kun tietää ettei ole kyse loppuelämästä näin ja lapsetkin kasvaa ja viisastuu. Ehkä itsekin siinä sivussa? :)

Iltapuhteet odottaa, kiva kun on toinen jakamassa. Huomiselle toivomme aurinkoa, lämpöä ja hyvää mieltä. Jos kaikki ok niin lähdemme retkelle ja mäenlaskuun koko perheellä!

Pitäkää peukkuja rakkaat ystävät!

Leppastiina