Muistoja vuoden takaa

Meidän kuopus on oikea aurinkopoika <3 Itkun kanssa ei ole herännyt kuin influenssassa ollessaan, muuten aina hymy huulilla ja iloisesti naureskellen. Joka päivä katson poikaa ja mietin kuinka kiitollinen hänestä olen. 3v:n piti olla meidän viimeinen lapsemme, näin oli päätetty. Elämässä oli monta rankkaa tekijää jotka vaikuttivat päätökseen. Isänpäivänaattona 2010 hampaita pestessä alkoi oksettamaan. Samantien mies kurvasi apteekkiin testiä hakemaan. Minulle tuo oksetus hampaita pestessä on kertonut aina sen että vauva on tulossa. Ensin niitä ei meinannut tulla millään, hoitoja tehtiin ja ensimmäisen lapsen syntymään meni 5v3kk ja sitten tuli tällainen yllätyskaveri. Tein testin ja tulos oli odotetusti positiivinen. Katsoimme pitkään toisiamme silmiin ja purskahdimme nauruun =)

Olen kaikissa raskauksissa oksentanut viikot 5-22-24 ja niin tälläkin kertaa. Verenvuodot alkoivat viikolla 10 erittäin rajuina. Lääkärin mukaan "raskausmateriaalia" vuoti pois ja tilanne tulkittiin keskenmenoksi ilman tutkimuksia. Oksentelu jatkui edelleen ja minulle sanottiin viikolla 11-12 että jos vielä kuukauden päästä oksettaa niin sitten labraan testiin. Varasin ajan yksityiseen neuvolaan ultraan  ja tunne oli uskomaton kun kätilö sanoi että elävä sikiö ja sydän lyö! Ajatus oli tarkistaa että onko kohtuun jäänyt jotain. No olihan sinne jääänyt pieni ihmisen alku jatkamaan taivaltaan rv. 12+3!
Koko alkuraskauden ajan minulla oli ollut outo tunne, sellainen ettei kaikki/mene hyvin. Vielä ultran jälkeenkään en osannut luottaa sillä vuodot jatkuivat rajuina viikolle 16 saakka. Viikot 16-22 oksensin aamusta iltaan ja illasta aamuun, jokin tarkoitus silläkin että juuri 2011 tammikuussa mies oli lomautettu 8kk:ksi. Hän opiskeli samalla mutta pystyi olemaan kotona kaverina myös todella paljon.

Rv.22 oksentelu loppui ja nautin olostani sekä vauvan liikkeistä. Rv 24 alkoi aamuyöllä rajut vatsakivut (eivät olleet supistuksia sen tiesin) ja mies tilasi ambulanssin. Erinäisten tutkimuksien jälkeen minulla todettiin kiertynyt munasarja joka vaati leikkaushoitoa. Tuska, pelko, hätä, huoli... yksin siellä kaiken keskellä. Itkun seasta sain kysyttyä että mites vauva ja lääkärit sanoivat että leikkaussalissa on mukana leikkaavan lääkärin lisäksi synnytyslääkäri ja vauvalle varattiin keskoskaappia. Tunne oli kuin elokuvasta... siis eihän tämmöstä tapahdu kuin elokuvissa! Eihän tämä voi tapahtua minulle? Samalle päivälle olisi ollut hautajaisreissu, minulla olisi seuraavana päivänä 30v. synttärit ja nyt en tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Enhän tiedä sitä nytkään, mutta tuolloin hätä oli suunnaton, itkin, itkin ja itkin odottaessani leikkaussaliin pääsyä. Soitin miehelle ja itkin, soitin äidille ja itkin.

Leikkaus meni hyvin, lääkäri kertoi jälkeenpäin että vauva oli tomerasti häntä käsille potkinut kun hän oli työtään vatsassa tehnyt. Oli silittänyt poikaa kantapäistä ja toivottanut hyviä kasvukuukausia. Seuraavana päivänä vietin syntymäpäiviä, mies ja lapset toivat lahjoja ja kukkia. Myöhemmin mies tuli vielä yksin. Mikä voima miehestä virtasikaan minuun... nuuhkin kaulakuopasta tuttua partavettä, mies harjasi hellästi hiuksiani ja silitti. Seuraavana päivänä minun piti nousta ylös, tuskallinen hetki. Vauva masussa, pystyviilto navasta häpyluuhun, vatsalihakset kiskottuna erilleen. Ei ollu muuten yks eikä kaks tippaa hikeä mitkä valui! Muutaman päicän päästä sitten jo kotiin ja 8vko nosto- ja kantokieltoa. Tikit sain pois ja navassa oli ollut jo useamman päivän ikävä kipu. Viimein sain lähetteen äitipolille jossa arveltiin kyseessä olevan tyrä.
Minulle puhuttiin jo että ehkä pitää osa suolesta poistaa ja että kun on vähän kiire niin joudutaan laittamaan hengitysputki hereillä ollessa ja sitä ennen tekemään vatsahuuhtelu ettei vain ole sitten mitään ongelmaa kun leikataan uudestaan. Paniikki, hätä, huoli, itku jälleen kerran. Leikkauksessa paljastui että haava oli tulehtunut sisältä ja kaikenkukkuraksi sitä ei voitu sulkea! Siinä sitä kärvötettiin vatsa auki rv. 26!

Laitettiin sellainen alipainehoito eli haava täytettiin mustalla vaahtomuovintapaisella, suljettiin kalvolla, kalvoon reikä, reiästä letku ja kone käyntiin. Imaisi kuulkaa kuin vakuumipaketin. Tiedänpähän ainakin miltä sillistä tuntisi vakuumipaketissa jos se sinne elävänä joutuisi! =D (nyt asialle ilkeää jo nauraa!)
Lääkärin mukaan kestäisi kuukausia saada haava umpeen. Minulle opetettiin laitteen käyttöä ja kerrottiin että 3krt/vko täytyy käydä vaihtamassa systeemit sairaalassa. Kunnes sitten tasan vuosi sitten kirurgi totesi että joo, laitetaankin huomenna kiinni. Että ihan puudutuksessa vain haava suljetaan ja pääsen sitten ylihuomenna kotiin. Huominen koitti, menin saliin ja toinen kirurgi totesi että olisi silkkaa kidutusta ommella se puudutuksessa joten rouva uneen jälleen kerran :/ Muistan kuinka tuttu anestesialääkäri pyyhki kyyneleitä ja silitti otsaa ja sanoi että nyt täytyy ajatella vain hyviä asioita. Sama mies on laittanut minut uneen omien laskujeni mukaan 10krt. Hassu sattuma että sama mies ollut useimmissa nukutuksissa joita minulle on tehty. Ne kasvot kun näkee niin tietää että kipu loppuu aika nopeaan ja uni vie armolliseen tiedottomuuteen.

Tuosta kolmannesta leikkausesta minun oli vaikea herätä. Huusin ja itkin, kysyin vauvaa ja syytin heräämön henkilökuntaa vauvani varastamisesta. Kysyin miten vauva voi ja minulle vastattiin etteivät he tiedä. Sain paniikkikohtauksen, minulle annettiin rauhoittavaa, pahoinvointilääkettä, pyyhittiin kylmillä räteillä jalkoja ja kasvoja. Viimein osastolta tuli kätilö joka kuunteli vauvan sydänäänet ja totesi että sydän lyö normaalisti. Minäkin rauhoituin ja parin tunnin päästä pääsin osastolle. Heräämössä olin kokenut jotain omituista... musta tunneli veti minua puoleensa, tunnelin päässä oli valkea valo jota kohti ojentelin käsiäni. Vielä tänäkin päivänä tuo kokemus vaivaa minua. Mikä se oli? Mitä tapahtui?

Herättyäni olin kovin kovin kipeä, jokainen liikahdus sattui. Ylös nousua varten minut piti lääkitä kipupiikeillä ja huoli vauvasta oli valtava. Miten hän kestää nukutukset ja voimakkaat lääkkeet, anibiootit jne. Seuraavana päivänä oli noustava ylös. Kipu oli valtava. En ole eläissäni ollut niin näännyksissä kuin noustessani tuolloni vuoteesta ja kävellessäni tuen varassa huoneen ovelle (eli noin kolme normaalia aikuisen askelta) ja takaisin. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Olin itkuinen, voimaton ja surullinen. En halunnut tavata ketään. Kummitäti tuli illalla ja auttoin minut uudestaan ylös, helpommin se jo sujui ja päätin että sillä kertaa kävelen huoneesta ulos. Seuraavana päivänä samaisen tädin kanssa kävelin kanslian ovelle ja pääsin suihkuun. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin kotiin. <3 Lapset olivat olleet ikävissään ja oli ihana olla kotona.

Loppuraskaus meni hissutellen ja oksentelukin palasi taas kuvioihin. Rv. 39 kesäkuun viimeinen pv. syntyi sitten terve, komea poika! Onni! Muuta nimeä hänelle ei voinut ajatellakaan. Hän on tuonut elämäämme onnea, iloa, rakkautta, naurua, laulua. Perheestämme ihan selvästi puuttui vielä yksi jäsen ja se yksi oli Onni!
Onnimies Onkkeroinen, Onnellinen-Onnimies, Onni-Ponni, Onni-Konni, Onskuponsku, rakkaalla lapsella on monta nimeä eikö?

Aina elämä ei kulje siihen suuntaan mihin on itse ajatellut, mutta vahvasti uskon että jokaisella käänteellä on jokin tarkoitus. Meidän elämämme muuttui monella tavalla samana päivänä kun vauva syntyi, mutta päällimmäisenä on suunnaton ilo ja kiitollisuus pienestä, rakkaasta Onnista. <3

Tämän muiston kirjoitin nyt tähän kun tosiaan ajatuksissa on pyörinyt vuosipäivänä tämä asia. Itkun kanssahan tätä on kirjoitettu, mutta nyt voi jo hymyillä kyynelten läpi ja ajatella; me selvisimme! Me voitimme! <3

Kaunista viikkoa ja hyvää terveyttä teille jokaiselle!

Leppis